Istu. Istu. Istu. Istu. Istu... jne.

Kyllä Fanni tietää mitä minä tarkoitan ja haluan kun sanon sille

"istu".

Jos kädessä on makupala, peppu lopsahtaa lattiaan alta aikayksikön.
Jos on ruoka-aika, istuminen ja syöntiluvan saamisen odottaminen

eivät tuota minkäänlaisia ongelmia.

Olisi hirmu hienoa jos minulla olisi koira, joka menee ovesta ulos

vain luvan saatuaan. Elämää, ja oven avaamista, helpottaisi myös se,

että koira ei pompi minun ja oven välissä. Maalikin siinä touhussa

raapiintuu pilalle. Tästä syystä toivoisin, että Fanni istuisi sellaisen

metrin päässä ulko-ovesta odotellessaan ulos lähtöä.

Ulos lähteminen on tietysti kauhean mieluisaa, jännittävää ja hauskaa.

Se on niin hauskaa, että eihän sitä normaali koira meinaa housuissaan

pysyä ja uikuttaminen, ovea ja minua vasten hyppiminen vastaavat

pentukoiran sanakirjassa maagisia sanoja

"Sesam, aukene".

Vaan ei aukene. Alkaa tuijotuskilpailu jota on edeltänyt koiran 

siirtäminen metrin päähän ovesta. Minä hikoilen toppatakki päällä

ja Fanni seistä tököttää ja tuijottaa. Tuijottaa sillä katseella, joka

lienee tuttu kaikille koiranomistajille... Voin vain kuvitella mitä

sen päässä liikkuu:

"Mitä toi tossa meuhkaa... Istu, istu, istu... Uloshan tässä ollaan

lähdössä, en kai minä istualtani lenkkeile. Idiootti."

Tuijotuskilpailu jatkuu. Välillä vähän pyöritään...

"No minä vaan tässä tuijotan ja esitän tyhmää ja kuuroa... Jos osaisin

puhua, sanoisin tuolle että 'tuuliko huulia heiluttaa'..."

Onneksi Fanni EI osaa puhua, saisin varmasti kuulla kunniani. Onneksi

minulla on isompi pää ja enemmän kärsivällisyyttä kuin tuolla 

käppänänpenikalla ja voitan tuijotuskilpailun. Mutta aikansa

se aina ottaa.

Eikä tässä ole kyse pelkästään oven maalista tai arvovallasta. Se

on ihan Fannin omaksi parhaaksi ettei esim. säntää raolleen jääneestä

ovesta auton alle tai muuten vain kadoksiin. Mutta eihän

se raukka sitä itse ymmärrä...

Autossa on samat säännöt: ensin istutaan ja sitten mamma

nostaa autosta pois. Näin nätisti.

No melkein!

No ok.

(Normaalisti meillä on turvavyö käytössä, nyt kuvaushetkellä

taluttimella niskatukeen köytettynä. Toim.huom.)

Onneksi alkaa ilmetä jo oireita siitä, että näistä
hommista ei tarvitse kauhean paljoa neuvotella.