Pentukuume - mistä se tulee?

En ole koskaan ollut sellainen varsinainen koiraihminen.
Meillä oli kissoja lapsuudenkodissa ja omassa kodissanikin niitä oli,
useimmiten kaksin kappalein.

Kiinnostus koiriin - tai oikeammin tarve koiraan - heräsi, kun äitini kaksi russelia,
Hauke ja Pauhu, olivat minulla hoidossa neljä viikkoa. Kun kaverukset lähtivät jäi kotiin
ihan sellainen koiran mentävä aukko. Koti tuntui tyhjältä.

Hauke, 1994 - 2008

Pauhu, 1995 - 2009

Ensimmäinen koira oli Jami, ylväs ja hyvätapainen sekarotuinen uros, joka

tarvitsi uuden kodin. Jamin kanssa tehtiin pitkiä metsälenkkejä.

Jami oli suuri kissojen ystävä, lempeä ja hellä. Ainoat puolet luonteessa, josta en niin kauheasti pitänyt, olivat ne noutajille ominaiset palvonta ja levottomuus.

Mutta... Olin oikeasti toivonut pientä koiraa. Pientä, mustaa ja pörröistä. Ajattelin, 

että ei se elämä siitä niin paljoa muutu, etteikö sellainenkin porukkaan mahtuisi. 

Päädyin toivomaan kääpiösnautseria. Itsenäinen, kissan luontoinen ja melkein 

kokoinenkin, esteettisesti täydellinen, graafinen, kompakti.

Laitoin sanan kiertämään, eikä mennyt kauaakaan kun lähipiiristä löytyi musta käppänänarttu 

joka tarvitsi uutta kotia. Pinni muutti meille. Ei ehkä "esteettisesti" aivan täydellinen, 

mutta valloittava ja hurmaava pieni, kolmevuotias narttu, joka sulatti sydämeni 

ensimmäisellä tapaamisella.

Tämä on ensimmäinen kuva Pinnistä. Vauhdikas tapaus..

Olin täydellisen onnellinen länkisäärisestä, hieman ylipainoisesta, törökorvaisesta karvakasasta.
Pinni tuli hyvin juttuun myös Jamin ja kissojen kanssa.

Looginen loppupäätelmä: koirakuume on joko geeneissä tai se tarttuu
ihmiseen suoraan koirista - tutuista tai vieraista.