Istu. Istu. Istu. Istu. Istu... jne.

Kyllä Fanni tietää mitä minä tarkoitan ja haluan kun sanon sille

"istu".

Jos kädessä on makupala, peppu lopsahtaa lattiaan alta aikayksikön.
Jos on ruoka-aika, istuminen ja syöntiluvan saamisen odottaminen

eivät tuota minkäänlaisia ongelmia.

Olisi hirmu hienoa jos minulla olisi koira, joka menee ovesta ulos

vain luvan saatuaan. Elämää, ja oven avaamista, helpottaisi myös se,

että koira ei pompi minun ja oven välissä. Maalikin siinä touhussa

raapiintuu pilalle. Tästä syystä toivoisin, että Fanni istuisi sellaisen

metrin päässä ulko-ovesta odotellessaan ulos lähtöä.

Ulos lähteminen on tietysti kauhean mieluisaa, jännittävää ja hauskaa.

Se on niin hauskaa, että eihän sitä normaali koira meinaa housuissaan

pysyä ja uikuttaminen, ovea ja minua vasten hyppiminen vastaavat

pentukoiran sanakirjassa maagisia sanoja

"Sesam, aukene".

Vaan ei aukene. Alkaa tuijotuskilpailu jota on edeltänyt koiran 

siirtäminen metrin päähän ovesta. Minä hikoilen toppatakki päällä

ja Fanni seistä tököttää ja tuijottaa. Tuijottaa sillä katseella, joka

lienee tuttu kaikille koiranomistajille... Voin vain kuvitella mitä

sen päässä liikkuu:

"Mitä toi tossa meuhkaa... Istu, istu, istu... Uloshan tässä ollaan

lähdössä, en kai minä istualtani lenkkeile. Idiootti."

Tuijotuskilpailu jatkuu. Välillä vähän pyöritään...

"No minä vaan tässä tuijotan ja esitän tyhmää ja kuuroa... Jos osaisin

puhua, sanoisin tuolle että 'tuuliko huulia heiluttaa'..."

Onneksi Fanni EI osaa puhua, saisin varmasti kuulla kunniani. Onneksi

minulla on isompi pää ja enemmän kärsivällisyyttä kuin tuolla 

käppänänpenikalla ja voitan tuijotuskilpailun. Mutta aikansa

se aina ottaa.

Eikä tässä ole kyse pelkästään oven maalista tai arvovallasta. Se

on ihan Fannin omaksi parhaaksi ettei esim. säntää raolleen jääneestä

ovesta auton alle tai muuten vain kadoksiin. Mutta eihän

se raukka sitä itse ymmärrä...

Autossa on samat säännöt: ensin istutaan ja sitten mamma

nostaa autosta pois. Näin nätisti.

No melkein!

No ok.

(Normaalisti meillä on turvavyö käytössä, nyt kuvaushetkellä

taluttimella niskatukeen köytettynä. Toim.huom.)

Onneksi alkaa ilmetä jo oireita siitä, että näistä
hommista ei tarvitse kauhean paljoa neuvotella.

Rangaistuslaitoksessa vai talvilomalla?

Suhteellisen pienen koiran kova pää voi aiheuttaa yllättävää

vahinkoa ja harmia. Tästä syystä meillä on nyt väliaikaisesti

kaksi koiraa: Fannilla on kaverina Otto, äitini tanskalais-ruotsalainen 

pihakoira. Ja kyllä, kyllä vain, pihikset ovat aivan virallinen

rotu; niistä voit lukea lisää täältä:

Suomen Tanskalais-ruotsalaiset pihakoirat ry

Otto törmäsi lumipöllyssä emäntänsä nilkkaan ja kehräsluu

murtui. Siihen loppuivat ulkoilut. Vaikka jonkinlainen Siperiaan

karkoittaminenkin kävi mielessä Oton osalta, eihän se sitä tahallaan 

tehnyt ja ikävältä tuntui ajatella, että aktiivinen, nuori uroskoira 

joutuisi tyytymään rivitalon pihalla ulkoiluun monta viikkoa.

Päätimme ottaa Oton Fannille kaveriksi meille kotiin siksi,

kunnes emännän jalka taas kestää ulkoilua paremmin. 

Oma huopa helpottaa mahdollista koti-ikävää.

Korituolejakin riittää kaikille!

Kotimme lähellä olevalla sorakuopalla kaverukset

voivat juoksennella turvallisesti vapaanakin.

Oton tyylinäyte:
näin otetaan kiinni lumipalloja!

Flexit ovat tietysti matkassa siltä varalta, että muitakin

ulkoilijoita ilmestyy paikalle. Kotiin kävellään pätkän

verran katua pitkin, sitä varten pitää olla hihnat myös.

(Lemmikille.comissa on muuten käppänöille ja 

pihiksille sopivia Flexejä tarjouksessa, 

kurkkaapa TÄSTÄ koko valikoima)

Vanhemman koiran kanssa oleminen tekee pennulle hyvää.
Tässä Fanni joutuu toteamaan, että Oton pallo on Oton pallo,

eikä siihen ole nokan koputtamista.

Fanni ja Otto ovat tunteneet toisensa siitä asti, kun Fanni tuli

meille. Otto on selväpäinen ja reilu koira, joka on opettanut

nuorta neitoa koirien tavoille. Fannia kyllä ärsyttää ihan todella

paljon se, että Otto ei innostu leikkimään, mutta tyytyy kohtaloonsa.

Välillä pitää yrittää vanhempaansa komentaa ja kurmoottaa,

mutta Oton kulmahampaan vilahtaminen saa Fannin taas aisoihin.

Toisaalta taas molemmilta unohtuvat helposti opetetut asiat:

ruokaa odotellessa hypitään ja kiljutaan, samoin ulos lähtiessä.

Sitten vain laitetaan "lauma" taas aisoihin.

Eilen illalla köllöteltiin sulassa sovussa sohvalla ja molemmat 

saivat tasapuolisesti rapsutuksia. Hiki vain tuppaa siinä kahden 

koiran alla tulemaan...

Koirat viettävät nyt päivät keskenään kotona ja olen iloinen, että

voin olla huoletta ja turvallisin mielin. 

Aina näin ei ole, ei edes perheen omien koirien kesken...

Jos teillä koirat tappelevat keskenään, lue täältä mistä se voi

johtua ja mitä sille voisi tehdä:

PERHEEN KOIRAT TAPPELEVAT KESKENÄÄN

Muistopäivä

Facebookilla on mukava tapa muistutella menneistä,

kyllähän te tämän ominaisuuden tunnette.

Muistoista tuli hiljattain esiin mm. tällainen päivitys:

"Talo ilman koiraa on kuin mopo ilman bensaa"
-Renkomäkeläinen sananlasku-

(Yritin saada miehen ymmärtämään, että talo ilman koiraa ON

kuin mopo ilman bensaa. Ja meidän talon ei pitäisi olla mikään

bensaton mopo. Sehän on aivan typerää.)

Tämän päivityksen olin piilottanut mieheltä ettei ahdistuisi,
en halunnut painostaa:

Minkä rotuinen on se Ensitreffit alttarilla-ohjelman koira joka

näyttää irlanninsusikoiralta, mutta on pieni pikkarainen?

...

Kommenttiketjun edetessä koira paljastui tiibetinterrieriksi, 

vieläpä tuttavani kasvatiksi. Mutta - kommenttiketjun viimeinen 

kommentti oli minulta ja se kuului näin:

...mutta jos on semmosia "joutilaita" narttuja, niin voin sijoittaa aikuisenkin 

koiran. Pumin ja käppänän seropipentuja saattaa olla tulossa tutulle, 

mutta tuleeko, sitä ei vielä tiedetä. Kahtellaan. Kori on pedattu tuonne 

portaiden alle; ne on niitä taikoja. 

(Olin laittanut vanhaan koirankoriin mustan Ikean råtan, joka 

markkeerasi mustaa koiranpentua)

En olisi oikeasti uskaltanut toivoa, että käyn ensimmäisen kerran 

sytyttämässä Pinnin muistolyhdyn pienen, rakkaan Fannin kanssa.

Fanni tässä nätisti "poseeraa".

No malttoi hetken!

Tassuja tulee, tassuja menee. Luopuminen on aina raskasta.
Muistot lohduttavat ja ovat sellainen lämmin läikähdys

rinnassa. Vaikka kuinka tietää, että luopumisen hetki tulee,

on se silti aina vaikeaa. Muutama vuosi sitten kirjoitin

jutun lemmikin ikääntymisestä ja lemmikin lopettamisesta.
Ehkä täältä löytyy jotain sellaiselle ihmiselle, joka näitä

asioita juuri nyt pohtii:

Lemmikin ikääntyminen

En sano että kyllä se siitä. En sano että tiedän miltä se tuntuu.

Sanon vain, että kaipuu on suuri, onneksi suru kuitenkin muuttaa

muotoaan ja jää se lämmin läikähdys <3